Mietin, että tiesikö sen sittenkin joku ennen minua. Miksi säilytin kivojen tuntien aiheita vuosikausia laatikossani ja kokosin kokonaisen arkullisen kaikenlaista alakoulukamaa. Sellaista, josta moni opettaja maksaisi yhden kesälomansa.

Mietin, että miksi minut valittiin oppimaan opettajaksi. Kun kokeissa oli monta valmiimpaa. Monta sellaista, jonka aatokset ja ideat kuullostivat kirkkailta kuin helminauha. Monta monituista, joiden kirkkain johtotähti oli koko elämän ollut ammatti karttakepin päässä.

Ja minä kun päätin vasta viime keväänä. Vaikkakin se päätös oli vahva. Sellaista sorttia, että kipustelin ja kapustelin hetken aikaa ja päätin sitten, että joko pääsen tai kuolen. Ei siis ihan konkreettisesti, mutta ainakin hetkeksi aikaa. Semmoinen aatteellinen kuolema. Hetken masennuskausi ja synkistelyfiilis, kun elämässä ei olekaan muuta näkyvissä kuin pitkä jakso pimeyttä.

Ihmettelen, että oliko otsassani jonkinlainen leima. "Potentiaalia." "Helposti muokattavaa maaperää." "Luulee tietävänsä - otetaan siis luulot pois."

Johonkin he nimittäin tarttuivat. Ja yhtäkkiä olin sisällä koulussa. Kuljin viikon ajan ja aloin miettiä, että miksi minusta tulee opettaja. Haluan sitä noin niin kuin aatteellisella tasolla jossakin hyvin syvällä sisimmässäni. Se on sydämen asia. Kutsumusammatti ja halu tehdä.

Mutta mitä muuta se on? Se on elinikäinen BigBrother. Sata silmäparia selässä. Eikä ainoastaan töissä, vaan myös vapaa-ajalla. Miten opettajan pitää käyttäytyä?

Ehkäpä saan muutamiin kysymyksiin vastauksen joskus. Kaikkiin tuskin koskaan, sillä pääni täyttyy aina uusista kysymyksistä edellisten mentyä.

Mutta nyt minulla on uusi ilon aihe. Mukava työpaikka. Missäpä muualla kuin lasten parissa.

Ja tänäiltana on ensimmäinen vuoro. Tosin olen aiemminkin tehnyt keikkoja samassa työssä. Mutta nyt olen osa-aikaisena kuukausipalkalla.

Että niin.

Tuumaa Lara.