Mikä siinä on, että toisina päivinä vain ehtii enemmän. Aivan kuin joku olisi pingotanut ajan kuminauhana niin kireälle, että sitä pitkin voi vain liukua ja kaikki tapahtuu suloisesti siinä sivussa.

Eikä kyse ole siitä, että minuutteja olisi enemmän. Kello soittaa aamua samaan aikaan ja illalla uni kutsuu tismallisen täsmällisesti.

Askelet ovat samanlaisia. Suloisen laahustavia koululle päin kuljettaessa, vetreän varmoja töihin suunnatessa ja kepeän hypähteleviä heti, kun kengänkärjet kääntyvät kotiin päin. Päivästä toiseen, viikosta seuraavaan, kuukausi kuukauden perään. Ja silti...

Syksy on minulle aina liukumisaikaa. Kaikki sujuu, eikä mikään rasita liikaa. Keväällä on enemmän vastuuta ja tulostarkkailua, vaatimuksia ja odotuksia. Unelmia, jotka aina jossain kohdassa kulkevat ristiin. Kevät on täynnä mustia aukkoja, joihin kaikki hukkuu. Varsinkin ajatukset.

Mutta nyt on syksy ja hengitän sisääni kirpeää ilmaa. Mietin niitä kaikkia asioita, jotka ovat jonossa oven takana. Ja teen ne sitten.

Mutta ensinnä huvit. Sitten työ. Niinhän se meni. Siispä huomenna suuntana meri ja saari. Yö meren keskellä ja viikonlopuksi mökille...

Miettii Lara.