Olen joutunut suloisen itsepetoksen valtaan. Lasken silmukoita ja soljutan lankaa kokonaisen kerän sormieni lomasta. Minä! Minä, jonka toinen nimi on keskeneräinen. Minä, jonka nurkat pursuavat keskeneräistä. Minä, jolle sisko nauraa joka kerta, kun aloitan uutta: "Tekisit vanhat ensin."

Mutta olen virkannut huivia jo puolisen metriä. Kutakuinkin siis. Ehkä vähän yli. Yksi ja puoli kerällistä ja laskemattomat minuutit. Sadeillan verran. Jumppatunnin ajan. Lenkkiajan ohitse. Ohi iltapalan ja ohi niiden kaikkien sanojen, joiden olisi pitänyt juuri tänään virrata paperille.

Kuvittelen voivani kirjoittaa virkatessani. Tai ei. En kuvittele. Uskottelen vain niin itselleni ja melkein uskonkin sen. Virkkaan vielä tämän rivin ja kirjoitan sitten. Ja koska juonenkäänne tuntuu vielä hitusen ontuvalta, voin hyvin virkata vielä seuraavankin rivin. Oikeastaan samantien kaikki neljä riviä (ei kovin pitkää edes), joiden aikana voin kehittää kristallinkirkaan ajatuskulun pelastamaan tuhoon tuomitut projektini.

Joku sanoi, ettei aikaa ole. Muuten kyllä tekisin. Minä olin hiljaa. Laskin mielessäni kaksi koulupaikkaa, kaksi osa-aikaista työpaikkaa ja freelancer-työt, joita pitää tehdä jatkuvasti, jotta suhteet pysyvät kunnossa. En sanonut mitään.

Tuo joku tuli kylään. Piilotin virkkaukseni pöytälaatikkoon. Katselin huonettani. Pöytää, joka oli täynnä maaleja, pensseleitä, kyniä ja maalauspohjia. Takkaa, jonka päälle pinosin osan kangasvarastostani. Sänkyä, jonka alta tuijotti syyttävästi täpötäysi lankakori. Raollaan olevaa kaappia, jossa nätissä pinkassa olevat kankaat kannattelivat pari pussillista puolikkaita lankakeriä. Kirjahyllyjä, joissa kirjoja piti tilan loputtua asetella poikittain toisten päälle. Yöpöytää, joka pursusi keskeneräistä tekstiä. Novelleja, jotka kaipasivat viimeistelyä. Jumiutuneita kirjoituksia. Runoja, jotka syntyivät salamana. Vaatekaappia, jonka päällä makasi huilu. Nuottitelinettä ja laulunuotteja. Pöydälle unohtunutta jumppa-aikataulua.

"Hieman sekaisin", selitin tuolle jollekin. "Huoneeni siis. Istutaan keittiössä."

Istuimme keittiössä ja tuo joku sanoi, että sekin pitäisi tehdä, mutta miten sitä ehtisi. Niinpä niin. Miten sitä ehtisi.

Rakastamalla ehtii paljon. Rakastamalla juuri sitä, mihin ikinä alkaakin. Ja kun rakastaa tarpeeksi montaa asiaa, löytyy aikaa kaikelle niille. Myös niille keskeneräisille. 

Jostakin syystä en osannut sitä ääneen sanoa. Ja jotain muutakin jätin paljastamatta. Nimittäin sen, että pääsin haluamaani. Kitaratunneille kouluun. Kun vaihtoehtona oli piano, jonka hallitsen jo. Arvatkaa, kuinka odotan torstaita, jolloin koittaa ensimmäinen tuntini. Ihkaoma ja yksityinen. Ja täysin ilmainen. Pitäähän opettajan osata soittaa. Varmaankin.

Miettii Lara.