Pidän siitä tunteesta, kun kaikki yhtäkkiä alkaakin soljua eteenpäin. Niin kuin joku olisi murtanut padon ja virta kieppuisi hurjemmin kuin koskaan. Kun kaikki pimentoon hukkuneet asiat ovatkin kirkkaita, ajatukset veitsenteräviä, huomiot osuvia.

Jotenkin siinä aina vain käy niin. Niin kuin tänäkin kesänä. Kun töissä tienasi liian vähän ja syksy näytti mustalta aukolta, johon kaikki hukkuu. Varsinkin minä.

Ja sitten tulikin se syksy ja tulikin uusi koulu vanhan rinnalle. Tuli ihania asioita. Uusia ystäviä ja taidetta joka puolelle. Tuli käsitöitä ja kuvataidetta. Tuli musiikkia ja sanataidetta. Tuli kirjaimia, jotka vain valuvat jostain ja ovat minut valinneet välikädeksi.

Ja tuli työpaikka. Jonka tänään allekirjoitin. Jotenkin taikamaisesti juuri oikean verran tunteja kuussa. Että jaksaa. Kahdenkin koulun rinnalla.

Virta vei. Ei siinä auta vastaan panna. Ja mikäpä on mennessä, kun ei tarvitse kuin soljua mukana.

Viime yön minä kirjoitin. En tiedä oliko se kuu vai mikä. Jokin minua valvotti ja sisältäni löytyi sanoja, joiden tiesin siellä olleen, mutta joita en aiemmin saanut ulos. Kirjoitin toimeentuloa itselleni. Sillä ilman rahaa ei selviä. Opiskelijakaan.

Tietääpi Lara.