Aina löytyy joku, joka sanoo, että ei. Puhun nyt siitä, mistä lupailin jo kauan sitten. Ajatuksista, jotka pyörivät mielessäni, eivätkä jätä minua rauhaan.

Miksikö? Minäpä kerron. Ymmärrät ehkä, kun kuvittelet, että kyse on kutakuinkin tilanteesta, jossa joka toinen ihminen sanoisi sinulle nuo rassaavat sanat: "työsi on turhaa".

Ei. En puhu luokanopettajan työstä, vaikka siitäkin saa samanlaisia kommentteja kuulla. Harvoin tosin. Puhun taideopettajan työstä. Siitä, kuinka ihmiset sanovat, että taidetta ei voi opettaa. Joku vain sattuu olemaan lahjakas. Joku osaa laulaa, toinen piirtää ja yksi kirjoittaa kuin Runeberg.

Jos olisin rikkaampi, ostaisin läjäpäin Betty Edwardsia huoneeni nurkkaan. Jakelisin ilmaiskappaleita aina, kun joku erehtyy minulle sanomaan tällaista. Minä nimittäin ajattelen toisin. Puhiskaa vain siellä, että pikkuinen, mistään tietämätön lapsiraukka. Ehkä olen sellainen, mutta puhisen silti takaisin.

Olen opettanut taidetta ensimmäisen kerran viidentoista ikäisenä. Kirjoittamista nimittäin. Tällä viikolla aloitan uuden kerhon. Sanataidekerhon. Ja uskon vakaasti, että taidetta voi ja pitää opettaa.

En sano, etteikö olisi totta se, että joku on lahjakas. Mutta sanon, että jokainen lapsi on luonnostaan luova ja kokeilunhaluinen. Kyse on vain siitä, että löytää tiettyjä työkaluja ja ennen kaikkea löytää itsensä. Oppii näkemään ja tarkkailemaan. Oppii sanomaan ulos sen, mitä sydän haluaa sanoa. Piirtää, askartelee tai kirjoittaa. Mitä vain. Mutta tekee. Se on avainsana. Tekeminen. Sillä tekemään oppii vain tekemällä. Ilmaisemaan vain ilmaisemalla.

Näin pikkuisen verran puhinaa alkupalaksi.

Kertailee, Lara.