Jossakin Parkanon korvilla keikkuu pohjoista kohden juna, jonka kyydissä istuu pikkuriikkinen sisko. Pikkuriikkinen sisko on tosin kymmenisen senttiä minua pidempi ja ikäeroakin on vain vuosi ja puoli.

Iltapäivällä juna pysähtyy keltaisen puurakennuksen eteen ja pikkuriikkinen sisko nousee junan kyydistä innokkaana ja onnellisena. Minä olisin entistäkin onnellisempi, jos tietäisin, että hän viipyisi pidempään. Edes hetken.

Mutta jossakin vaiheessa tuli taitekohta. Tulivat kaksi erilaista tietä, molemmat mukavannäköisiä kulkea. Ja pikkuriikkisen siskon tie vain kääntyi hieman eri suuntaan, kulki mutkitellen kauemmas. Ja kuitenkin se pysytteli sillä tapaa niittyjen ja aukeiden paikkojen takana, että sieltä matkojenkin takaa pystyi heiluttamaan toiselle kuulumisia.

Ikävä on sellainen hassu juttu, jota ei toisinaan tunne ollenkaan. Ja sitten se iskee hampaansa sydämen reunaan ja nakertaa, nakertaa ja nakertaa.

Kun pikkuriikkinen sisko muutti pois, niin muutti samalla ihana ystävä. Ystävä, joka parikymmentä vuotta oli kulkenut rinnalla. Itkenyt, jos minä satutin jalkani. Nauranut, jos minä nauroin. Viis siitä, ettei hän tiennyt, että mille.

Mutta tänään hän on täällä taas. Illalla keskusta on täynnä. Kaupat valvovat lähelle puolta yötä. Keskelle kaupunkia avautuu taikamaa ja muotishow. Ja minä kuljen siellä pikkuriikkisen siskon vierellä. Taas hetken aikaa.

Selittää Lara.