Karkoitin aamun vihaista flunssaa istumalla peiton mutkassa kirjan ja koiran kanssa. Leena Lehtolainen vangitsee. Jonakin onnellisena päivänä on sen verran viisas ja vaikuttava teos, että sitä on mahdotonta laskea käsistään.

Mikä siinä muuten on, että kun saapuu loma, niin samantien iskee jokin tauti. Tai ainakin usein. Niin kuin nyt. Ja miten ehtisi viikon lomassa sairastamaan? Iskin vihaista flunssaa vasten paljon vihaisempana. Otin koiran ja suuntasin lenkille. Kävelin kauppaan ja kannoin ostokset kotiin. Siivosin ja järjestelin. Haravoin pois oksat, jotka putosivat pensasaidan tasoituksesta. Astelin sisään ja puhisin vieläkin kiukkua. Kannoin autotalliin vaatepakkauksia, jotka joku kauppias saapuu viikon kuluttua noutamaan.

Ja kurkkukipu lennähti jonnekin. Pois! Hihkuin riemusta ja menin saunaan. Arvaatte lopun... Nyt se on kaksi kertaa kipeämpi.

Voisin tietenkin sanoa, että mikä ihana tekosyy linnottautua huomenna sisään ja kirjoittaa koko päivä. Mikä ihana tekosyy jatkaa keskeneräistä kanavatyötä ja virkata yksi musta-valkoinen penaali. Mikä ihana tekosyy maalata loppuun se taulu, johon en ole pariin viikkoon koskenut.

Mutta etten pääsisi sitä kaikkea sanomaan, niin lupailin jo kaikenlaista. Kuten kavuta aamuvarhaisella ulos ja ullakolle. Kaivaa esiin kymmenen vuotta sitten pakatut vaatelaatikot ja lajitella ne kahteen kasaan. Lahjoitukseen ja poistoon. Ja jos oikein pinnistelen muistiani, niin taisin luvata myös sen, että illalla leikin kantoapua mökille vietäville huonekaluille. Lupasinpa myös leipoa sienirullia ja käyttää koiran. Ettei kenenkään toisen tarvitse.

That's it. Lomani. Ja silti jotenkin sairaalla tavalla onnistun nauttimaan siitä. Eihän minun tarvitse tehdä mitään aikataulutettuna. Omista tauluistaan kun voi aina luistaa... Edes hitusen verran...

Uskottelee Lara.