Heräsin liian aikaisin. Itse asiassa niin aikaisin, että hieroin hetken silmiäni ja yritin kaivautua hieman syvemmälle peittojen sekaan nukkuakseni vähintäänkin samanverran kuin jo olin nukkunut. Olen kuullut satoja ja satoja kertoja, ettei yksi ihminen voi tarvia kolmea peittoa. Jätän sellaiset vihjailut kuitenkin omaan arvoonsa. Kesällä niitä on kolme ja talvella viisi. Oikein kovalla pakkasella kaivan vielä sängyn päädystä villahuovan kuudenneksi.

Ehkei siis ihme, että ystäväni ei halua kuvitella, mitä peittomääriä vaadin itselleni kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Mutta hitot siitä. Nyt puhutaan tästä aamusta. Siitä kammottavasta hetkestä, jolloin huomasin peitto numero kolmosen lattialla. Ja koiran tyytyväisellä kerällä sen päällä.

Säälittelykohtaus. En raskinut ajaa sitä pois. Ennemmin pyöriskelin puoli tuntia, tartuin lopulta turhautuneena Mauri Sariolaan (harmi kyllä pelkkään kirjaan) ja luin. Luin. Luin.

Sitten alkoi tositoiminta. Kaksi pienoista hoidettavaa. Juoksua ympäri pihan ja sisälle, kun ukkonen iski. Ja illaksi töihin. Istumaan. Tekemään - niin, ei mitään. Istumaan vain ja tuijottamaan apaattisena katua.

Yhden asian olen kuitenkin huomannut. Kun istuu tarpeeksi kauan ja antaa ajatustensa juosta vain vapaana, niin sieltä alkaa nousta kaikenlaista. Sellaisia hassuja ajatuksia, jotka ovat olleet jossain ihan syvällä aivojen sopukoissa vain odottamassa pintaan pääsyä.

Ja mikä olisikaan sen arvokkaampaa materiaalia kirjoittajalle?

Tuskin mikään. Varsinkaan, kun tätä menoa ei aikaa jää treffailulle. Ei pitkille illalliskutsuille ja valuville jäätelöille kuumalla hiekalla. Ei pitkille katseille ja huokauksille.

Vain itselle. Ehkä siinä onkin tarpeeksi. Hetkeksi aikaa.

Tuumii Lara.