Tunnen sitä. Toisinaan. Vaikka jo yksi kerta tuntuu liian usealta. Se on tunne, joka liimautuu opettajaan heti, kun hän astuu sisään luokkaan ja jokin meneekin hassusti.

Tai ei oikeastaan jokin. Sillä jokin voi merkata mitä vain, mutta minä puhun oppilaista. Puhun niistä ensimmäisistä päivistä uudessa luokassa, kun kaikki vain etenee omalla painollaan ja jokainen hakee vielä paikkaansa. Ja useimmissa luokissa on ainakin yksi, joka kokeilee kaikki keinot, ennen kuin ymmärtää, että opettajalla on tietty auktoriteetti. Harmittavaa on se, että tuo yksi vetää mukanaan usein joukon muita.

Pari päivää sitten istuin bussissa ohi kotipysäkin. Liikennevaloissa havahduin ja painoin nappia. Ajatus pyöri päässäni, mutta en saanut siitä kunnollista otetta. Takana oli ensimmäinen tunti uudessa ryhmässä. Ehkä hitusen verran liian suuressa ryhmässä, johon mahtui kaksi erityistä huomiota vaativaa. Toinen heistä persoona, joka hyppi silmille. Vain viedäkseen huomion ja keskipisteen. Vain pyörittääkseen muita oppilaita mielensä mukaan. Vain monien monituisten tietämättömien syiden takia. Ehkä jopa silkasta ärsyttämisen tahdosta.

Olisihan minun pitänyt tietää. Olisi pitänyt tietää, etten ole yksin. Riittämättömyys. Se vain on sellainen tunne, joka nousee jostain sisältä ja jäytää hetken. Ja kun se iskee päälle, sitä kuvittelee olevansa yksin tuon asian kanssa. Aivan kuin kukaan muu ei muka tietäisi.

Sattui sitten että seuraavana iltana istuin erään opettajan kanssa samojen renkaiden varassa. Ajelimme lyhyen matkaa ja pysähdyimme sitten pihaan. Taivas oli pikimusta. Pilvet olivat tehneet sen eteen sumuisen verhon, jonka läpi ei nähnyt.

Varmaan tuo pimeys auttoi minua tunnustamaan. Että tunsin sellaista. Että miten jaksan ja pärjään. Pystynkö tähän?

Ja sitten kuulin tuon toisen suusta ajatuksia, jotka olivat minunkin korvieni välissä. Aivan kuin joku olisi vuotanut minun tunteitani ulos. Tuntui ihmeelliseltä. Ettenkö olekaan ainoa? Ja kun tuota toista olen vielä salaa ihaillut. Epäillyt, että hän saa auktoriteettiaseman vain astumalla luokkaan sisään. Ja minun pitää se hankkia. Joka ryhmässä se ottaa alusta oman aikansa.

Ja sain neuvojakin. Kultaakin kalliimpia. Jotain, mitä en ollut tajunnut ajatellakaan. Kallein niistä oli yksinkertaisin: miettisit itseäsi ulkoapäin. Että pitäisi katsoa tilannetta kaukaa ja miettiä, miten opettajan siinä kuuluu toimia.

Se auttaa. Suosittelen. Lämpimästi.

Hymyilee, Lara.