Tänään se alkoi. Kun kaksi vuotta on katsonut suoraa valkoista seinää, kalvosulkeisia ja tasapaksua viivaa liitutaululla, tuntui kaikki mahtavan upealta. Se, että oli luokka, jonka seinällä roikkui paletteja ja malliesineitä. Hyllyt täynnä sekalaista keramiikkaa ja torson alkuja. Pöydällinen pensseleitä ja kaikki pinnat suloisten maalitahrojen peitossa.

Oli valtava parvi, jolla saattoi seistä. Ja oli suuret ikkunat (kahden seinän kokoiset), joista valo pääsi sisään. Oli pöytä ja sen ympärillä me uudet opiskelijat. Kaikki erilaisia, ja kuitenkin niin kiinnostuneita samoista asioista.

Päivä lennähti. Lennähti sellaisella nopeudella, jolla se ei vielä koskaan ole opintojen parissa lentänyt. Istuin ja ihastelin. Sivupöydällä oli Michelangelon haastava patsaan alku. Katossa kohdespotteja. Koneella luki hauskasti "garfiikka".

Huomenna menen sinne taas. Istun päivän ja ihastun lisää. Aamun kuitenkin juoksen läpi vanhempia opintojani. Niitä, joista löysin kasapäin ongelmia, kun aloin tänään suorituksia tarkistaa. Että sellaista tänään.

Aamulla heräsin tapani mukaan AJOISSA. Kun lehti olikin vain läpyskä, eikä siinäkään mitään lukemisen arvoista, niin aikaahan jäi. Ainakin yhteen korttiin. Ristin sen hermojenlepytyskortiksi. Ja kuka se onkaan paras lepyttelijä? Annanpa sen siis jonain päivänä...äidilleni...

Lupailee Lara.