Olihan se mukavaa. Pitkästä aikaa. Istua auton rattiin ja ajella päivän aikana satanen rikki. Kulkea suvun vanhoilla asuinsijoilla ja kerätä aineistoa. Vaivihkaa. Tehdä pieniä tarkentavia kysymyksiä ja kulkea keskusteluun uponneiden siskosten perässä. Tavata sukulaisia.

Jos en olisi itse freelancerina nähnyt kaikenlaisia toimittajia, epäilisin koko joukkoa perin mielikuvituksettottamaksi. Nyt epäilen, että suurin osa toimittajista yrittää vain päästä helpolla. Vai kiinnostaako lukijoita joka kerta tietää missin salaisin pahe ja lukea, mistä kirjailija hankkii aiheensa. Varsinkaan, kun paheet liikkuvat aina asteikolla makeasta tupakkaan ja aiheenhankintakeinot elämässä. Tavalla tai toisella.

Aineistoa voi kerätä monin tavoin. Itse ymmärsin pari päivää sitten käyttää konstia, jota en ole aiemmin kokeillut. Se tosin vaatii suhteellisen pirteää oloa ja ennen kaikkea voimia kirjoittaa pitkänpitkän aikaa. Ja kokemuksesta voin jo kehottaa, että perinteinen kynä-paperi-skriivailu väsyttää käsiparan pikemmin kuin ehtii sanoa the end. Eli. Ensinnä täytyy olla kone. Vaihtoehto on täydelliset rannelihakset (tai mitä käsilihaksia kirjoittamiseen ikinä tarvitaankaan.)

Ja sitten asiaan. Ensinnäkin kaunis kiitos Pasi Ilmari Jääskeläiselle romaanista Lumikko ja yhdeksän muuta, josta tämän keinon soveltaen keksin. Jääskeläinen laittaa Jäniksenselkäläisen kirjailijapoppoonsa hankkimaan aineistoa toisiltaan "vuotamalla". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pelataan peliä, jossa kumpikin vuorotellen vuotaa syvimmät tunteensa ja ajatuksensa toisen utelemasta asiasta. Näin lyhyesti kerrottuna.

Minä vuodan vain itselleni. Vuodan asiat, jotka ovat jumiutuneet pääkoppaan ja piiloutuneet aivosoluihin. Vuodan paperille asioita, joista saisi kirjoitettua monenmoisia romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Ihmiselämään mahtuu kaikenlaista. Näin lyhyeenkin.

Siinä missä tänään kuljin tuntoaistit kohotettuina tarkkailemassa muita, ei minun tarvitse muistojani kirjoittaessa tarkkailla mitään ja ketään. Kun pinnistelee mieleensä jonkin tapahtumasarjan alkukohdan, niin yhtäkkiä kaikki onkin yhtä kaunista nauhaa. Ja vaikkei siitä nauhasta löytyisi mitään muuta, niin henkilöitä sieltä löytyy. Yllin kyllin lihaa ja verta. Henkilöitä, jotka muistikuvien varassa ovat muotoutuneet tunnistamattomaksi, mutta silti aidon tuntuisiksi. Ja sitä paitsi tämä on ilmaista terapiaa. Ilmainen mahdollisuus järjestää muistikuvansa sulavaksi ketjuksi.

Suosittelen. Jokaiselle.

Sitä minäkin aion tänä iltana jatkaa. Jatkan ensi viikon ja sitten keskityn suuntaamaan ajatukset opintoihin. Vanhoihin ja uusiin. Kaikkeen siihen, mikä vielä odottaa kulman takana hiiskumattoman hiljaa.

Paljastaa Lara.