Viimeinen päivä kioskityttönä. Istuin kiltisti iltapäivään, siivosin joutessani kaapit, kuurasin viitisen telinettä ja luutusin pintoja. Asiakkaiden laskentaan riittävät sormet. Ihan takuulla. Vuororaportti näytti miinusta.

Asiakaspalvelussa voi kerätä henkilöitä. Tarpeeksi hiljaisella, syrjäisellä kioskilla voi istua ja kirjoittaa. Tänään kirjoitin raakaversion laulun sanoista. Tai oikeastaan se vain tipahti kioskin katosta ja minä kirjoitin sen muistiin. Innoittajana ohi laahustava koulupoika. Avain kourassaan.

Ja sitten aloin miettiä kaikenlaisia asioita, joita opettajan harmi kyllä täytyy miettiä. Varmasti siinä oli Torey Haydenia. Uusinta suomennettua: Aavetyttöä. Sekä viime yönä lukemaani Leena Lehtolaista. Jonakin onnellisena päivänä.

Koteihin piiloutuu satoja salaisuuksia. Asioita, jotka lukitaan ovien taakse ja kätketään sinne. Kuiskattuja uhkauksia, huutoa, vihaa. Tapahtumia, joita ei täytyisi tapahtua. Ja minä mietin, että voinko minä joskus tulevaisuudessa tunnistaa, kun oppilaan kotona asiat menevät mullinmallin. Muistelen sitä lehtijuttua, jossa eräs opettaja oli kuvannut oppilaalleen avioeroa tuulenpesänä. Siten, että koivussa on pesä, mutta siellä ei asu enää muuta kuin se tuuli.

Mietin, miten minä osaan. Osaanko minä ensinnä tunnistaa avuntarpeen ja osaanko sitten auttaa. Saanko minä neuvoja opinnoissani sellaiseen. Opinko minä oikeastaan mitään, ennen kuin pääsen töissä oppimaan. Ja mitä jos minusta ei olekaan apua, vaikka tilanne olisi paha. Paha.

Vierailin ystävällä. Istuimme teekupin äärellä ja juttelimme kaikista asioista. Pitkästä aikaa. Ehkä hiljaisuus oli siksi täynnä sanoja ja kysymyksiä, jotka pyrkivät pinnalle. Mietin, että olemme aika kaukana nyt, vaikkakin niin lähellä. Kun toisen elämässä on tapahtunut äkkiä niin paljon. Kun sinne on hypännyt mukaan mies, jota itse en oikeastaan tunne. Kun en olekaan pysynyt mukana jokaisessa askeleessa. Kun aika on kiemurrellut ja kuljeskellut sillä tapaa ristiin, että kohtaamiset ovat jääneet lyhyiksi. Pinnaksi.

Ja sitten tulin kotiin. Kotiin tuli toinen ystävä. Otettiin toinen teehetki illalle. Ja puhuttiin asioista, jotka satuttavat. Ihmisistä, jotka satuttavat aivan kuin tahallaan. Harmi kyllä, sellaisia ihmisiä on liikaa. Mutta useimmiten he tekevät hallaa eniten itselleen.

Mietiskelee Lara.