Tunnen sitä. Toisinaan. Vaikka jo yksi kerta tuntuu liian usealta. Se on tunne, joka liimautuu opettajaan heti, kun hän astuu sisään luokkaan ja jokin meneekin hassusti.

Tai ei oikeastaan jokin. Sillä jokin voi merkata mitä vain, mutta minä puhun oppilaista. Puhun niistä ensimmäisistä päivistä uudessa luokassa, kun kaikki vain etenee omalla painollaan ja jokainen hakee vielä paikkaansa. Ja useimmissa luokissa on ainakin yksi, joka kokeilee kaikki keinot, ennen kuin ymmärtää, että opettajalla on tietty auktoriteetti. Harmittavaa on se, että tuo yksi vetää mukanaan usein joukon muita.

Pari päivää sitten istuin bussissa ohi kotipysäkin. Liikennevaloissa havahduin ja painoin nappia. Ajatus pyöri päässäni, mutta en saanut siitä kunnollista otetta. Takana oli ensimmäinen tunti uudessa ryhmässä. Ehkä hitusen verran liian suuressa ryhmässä, johon mahtui kaksi erityistä huomiota vaativaa. Toinen heistä persoona, joka hyppi silmille. Vain viedäkseen huomion ja keskipisteen. Vain pyörittääkseen muita oppilaita mielensä mukaan. Vain monien monituisten tietämättömien syiden takia. Ehkä jopa silkasta ärsyttämisen tahdosta.

Olisihan minun pitänyt tietää. Olisi pitänyt tietää, etten ole yksin. Riittämättömyys. Se vain on sellainen tunne, joka nousee jostain sisältä ja jäytää hetken. Ja kun se iskee päälle, sitä kuvittelee olevansa yksin tuon asian kanssa. Aivan kuin kukaan muu ei muka tietäisi.

Sattui sitten että seuraavana iltana istuin erään opettajan kanssa samojen renkaiden varassa. Ajelimme lyhyen matkaa ja pysähdyimme sitten pihaan. Taivas oli pikimusta. Pilvet olivat tehneet sen eteen sumuisen verhon, jonka läpi ei nähnyt.

Varmaan tuo pimeys auttoi minua tunnustamaan. Että tunsin sellaista. Että miten jaksan ja pärjään. Pystynkö tähän?

Ja sitten kuulin tuon toisen suusta ajatuksia, jotka olivat minunkin korvieni välissä. Aivan kuin joku olisi vuotanut minun tunteitani ulos. Tuntui ihmeelliseltä. Ettenkö olekaan ainoa? Ja kun tuota toista olen vielä salaa ihaillut. Epäillyt, että hän saa auktoriteettiaseman vain astumalla luokkaan sisään. Ja minun pitää se hankkia. Joka ryhmässä se ottaa alusta oman aikansa.

Ja sain neuvojakin. Kultaakin kalliimpia. Jotain, mitä en ollut tajunnut ajatellakaan. Kallein niistä oli yksinkertaisin: miettisit itseäsi ulkoapäin. Että pitäisi katsoa tilannetta kaukaa ja miettiä, miten opettajan siinä kuuluu toimia.

Se auttaa. Suosittelen. Lämpimästi.

Hymyilee, Lara.

Aina löytyy joku, joka sanoo, että ei. Puhun nyt siitä, mistä lupailin jo kauan sitten. Ajatuksista, jotka pyörivät mielessäni, eivätkä jätä minua rauhaan.

Miksikö? Minäpä kerron. Ymmärrät ehkä, kun kuvittelet, että kyse on kutakuinkin tilanteesta, jossa joka toinen ihminen sanoisi sinulle nuo rassaavat sanat: "työsi on turhaa".

Ei. En puhu luokanopettajan työstä, vaikka siitäkin saa samanlaisia kommentteja kuulla. Harvoin tosin. Puhun taideopettajan työstä. Siitä, kuinka ihmiset sanovat, että taidetta ei voi opettaa. Joku vain sattuu olemaan lahjakas. Joku osaa laulaa, toinen piirtää ja yksi kirjoittaa kuin Runeberg.

Jos olisin rikkaampi, ostaisin läjäpäin Betty Edwardsia huoneeni nurkkaan. Jakelisin ilmaiskappaleita aina, kun joku erehtyy minulle sanomaan tällaista. Minä nimittäin ajattelen toisin. Puhiskaa vain siellä, että pikkuinen, mistään tietämätön lapsiraukka. Ehkä olen sellainen, mutta puhisen silti takaisin.

Olen opettanut taidetta ensimmäisen kerran viidentoista ikäisenä. Kirjoittamista nimittäin. Tällä viikolla aloitan uuden kerhon. Sanataidekerhon. Ja uskon vakaasti, että taidetta voi ja pitää opettaa.

En sano, etteikö olisi totta se, että joku on lahjakas. Mutta sanon, että jokainen lapsi on luonnostaan luova ja kokeilunhaluinen. Kyse on vain siitä, että löytää tiettyjä työkaluja ja ennen kaikkea löytää itsensä. Oppii näkemään ja tarkkailemaan. Oppii sanomaan ulos sen, mitä sydän haluaa sanoa. Piirtää, askartelee tai kirjoittaa. Mitä vain. Mutta tekee. Se on avainsana. Tekeminen. Sillä tekemään oppii vain tekemällä. Ilmaisemaan vain ilmaisemalla.

Näin pikkuisen verran puhinaa alkupalaksi.

Kertailee, Lara.

Mietin, että tiesikö sen sittenkin joku ennen minua. Miksi säilytin kivojen tuntien aiheita vuosikausia laatikossani ja kokosin kokonaisen arkullisen kaikenlaista alakoulukamaa. Sellaista, josta moni opettaja maksaisi yhden kesälomansa.

Mietin, että miksi minut valittiin oppimaan opettajaksi. Kun kokeissa oli monta valmiimpaa. Monta sellaista, jonka aatokset ja ideat kuullostivat kirkkailta kuin helminauha. Monta monituista, joiden kirkkain johtotähti oli koko elämän ollut ammatti karttakepin päässä.

Ja minä kun päätin vasta viime keväänä. Vaikkakin se päätös oli vahva. Sellaista sorttia, että kipustelin ja kapustelin hetken aikaa ja päätin sitten, että joko pääsen tai kuolen. Ei siis ihan konkreettisesti, mutta ainakin hetkeksi aikaa. Semmoinen aatteellinen kuolema. Hetken masennuskausi ja synkistelyfiilis, kun elämässä ei olekaan muuta näkyvissä kuin pitkä jakso pimeyttä.

Ihmettelen, että oliko otsassani jonkinlainen leima. "Potentiaalia." "Helposti muokattavaa maaperää." "Luulee tietävänsä - otetaan siis luulot pois."

Johonkin he nimittäin tarttuivat. Ja yhtäkkiä olin sisällä koulussa. Kuljin viikon ajan ja aloin miettiä, että miksi minusta tulee opettaja. Haluan sitä noin niin kuin aatteellisella tasolla jossakin hyvin syvällä sisimmässäni. Se on sydämen asia. Kutsumusammatti ja halu tehdä.

Mutta mitä muuta se on? Se on elinikäinen BigBrother. Sata silmäparia selässä. Eikä ainoastaan töissä, vaan myös vapaa-ajalla. Miten opettajan pitää käyttäytyä?

Ehkäpä saan muutamiin kysymyksiin vastauksen joskus. Kaikkiin tuskin koskaan, sillä pääni täyttyy aina uusista kysymyksistä edellisten mentyä.

Mutta nyt minulla on uusi ilon aihe. Mukava työpaikka. Missäpä muualla kuin lasten parissa.

Ja tänäiltana on ensimmäinen vuoro. Tosin olen aiemminkin tehnyt keikkoja samassa työssä. Mutta nyt olen osa-aikaisena kuukausipalkalla.

Että niin.

Tuumaa Lara.

Tein sitten uudenmallisen ratkaisun. Kun tajusin, millainen sillisalaatti blogistani oli pikkuhiljaa kehkeytymässä. Asettelin sen uuteen uskoon: Katkaisin keskeltä kahtia ja siirsin neulomishommat, askartelut ja muut sellaiset Karmiiniin.

Tällä puolella jatkan opettajuudella. Jatkan taiteella ja kirjoittamisella. Eli tylsiä tekstejä lähinnä itselleni. Joskus harvoin myös jollekin muulle.

Mutta nyt aika valuu pikavauhtia kellon alla lojuvaan roskakoriin. Pakko on mennä ja heilutella blogioven raosta. Kyllä minä vielä ajatuksiani teille paljastan. Vaikka ette haluaisikaan kuulla!

Uhkaa Lara.

Menihän se nopeaa. Opintomatka ja heti päälle mökkiviikonloppu. Meni niin nopeaa, että perjantaina ehti käväistä ainoastaan vaihtamassa valmiiksi pakattua kassia kotosalla.

Onneksi isäukko tiesi, että kiire tässä on. Lupasi siis hakea minut yliopistolta ja kuskailla kotiin. Ja fiksuna oli tajunnut ottaa mukaan postista saapuneen lappusen. Paketti! Hihii!

Kesän lapsi se minua muisti. Kun ovela olin ja arvasin oikein. Vahingossa. Sain niin ihanan paketin, että iloa siitä riittää vielä pitkäksi aikaa. Katsokaa vaikka!

Ihanaa lankaa! Aivan upean väristä. Sopii juurikin syksyyn ja omaan, murrettuun, lempiväri karttaani. Ah. Rakastuin siihen niin, että esittelin sitä ympäri taloa. Ja vain paljastaa, että olisi kelvannut monelle muullekin kuin minulle! Mutta itselleni siitä teen jotain. Jotain lämmintä talven varalle!

Kesän lapsi oli kasannut ihanan runsaan paketin. Ihmeissäni sieltä nostelin esiin ihania asioita, ja ihmettelin, että tämäkin vielä! Lehti lähti mökille mukaan. Luin sen kahteen kertaan lävitse ja löysin useita, useita ihania malleja. Ensimmäisenä kokeilen noita salomoninsolmuja, kun ne on kerrankin ihanan selvästi kuvattu! Tuoksupussi on niin kaunis, että sen haluan ripustaa jotenkin näkyvälle paikalle. Ja Royal. Juuri sitä tummaa suklaata, joka maistuu syksyisen kahvikupposen kanssa taivaalliselle. Taisipa Kesän lapsikin tämän tietää.

Näin ihanaa pakettia piti teille heti esitellä. Illalla raapustelen enemmän ajatuksiani. Opintomatkalla syntyneitä. Että mitä onkaan opettajuus... Ja entä taide sitten. Voiko sitä edes opettaa?

Lupailee Lara.

Mikä siinä on, että toisina päivinä vain ehtii enemmän. Aivan kuin joku olisi pingotanut ajan kuminauhana niin kireälle, että sitä pitkin voi vain liukua ja kaikki tapahtuu suloisesti siinä sivussa.

Eikä kyse ole siitä, että minuutteja olisi enemmän. Kello soittaa aamua samaan aikaan ja illalla uni kutsuu tismallisen täsmällisesti.

Askelet ovat samanlaisia. Suloisen laahustavia koululle päin kuljettaessa, vetreän varmoja töihin suunnatessa ja kepeän hypähteleviä heti, kun kengänkärjet kääntyvät kotiin päin. Päivästä toiseen, viikosta seuraavaan, kuukausi kuukauden perään. Ja silti...

Syksy on minulle aina liukumisaikaa. Kaikki sujuu, eikä mikään rasita liikaa. Keväällä on enemmän vastuuta ja tulostarkkailua, vaatimuksia ja odotuksia. Unelmia, jotka aina jossain kohdassa kulkevat ristiin. Kevät on täynnä mustia aukkoja, joihin kaikki hukkuu. Varsinkin ajatukset.

Mutta nyt on syksy ja hengitän sisääni kirpeää ilmaa. Mietin niitä kaikkia asioita, jotka ovat jonossa oven takana. Ja teen ne sitten.

Mutta ensinnä huvit. Sitten työ. Niinhän se meni. Siispä huomenna suuntana meri ja saari. Yö meren keskellä ja viikonlopuksi mökille...

Miettii Lara.

Olen joutunut suloisen itsepetoksen valtaan. Lasken silmukoita ja soljutan lankaa kokonaisen kerän sormieni lomasta. Minä! Minä, jonka toinen nimi on keskeneräinen. Minä, jonka nurkat pursuavat keskeneräistä. Minä, jolle sisko nauraa joka kerta, kun aloitan uutta: "Tekisit vanhat ensin."

Mutta olen virkannut huivia jo puolisen metriä. Kutakuinkin siis. Ehkä vähän yli. Yksi ja puoli kerällistä ja laskemattomat minuutit. Sadeillan verran. Jumppatunnin ajan. Lenkkiajan ohitse. Ohi iltapalan ja ohi niiden kaikkien sanojen, joiden olisi pitänyt juuri tänään virrata paperille.

Kuvittelen voivani kirjoittaa virkatessani. Tai ei. En kuvittele. Uskottelen vain niin itselleni ja melkein uskonkin sen. Virkkaan vielä tämän rivin ja kirjoitan sitten. Ja koska juonenkäänne tuntuu vielä hitusen ontuvalta, voin hyvin virkata vielä seuraavankin rivin. Oikeastaan samantien kaikki neljä riviä (ei kovin pitkää edes), joiden aikana voin kehittää kristallinkirkaan ajatuskulun pelastamaan tuhoon tuomitut projektini.

Joku sanoi, ettei aikaa ole. Muuten kyllä tekisin. Minä olin hiljaa. Laskin mielessäni kaksi koulupaikkaa, kaksi osa-aikaista työpaikkaa ja freelancer-työt, joita pitää tehdä jatkuvasti, jotta suhteet pysyvät kunnossa. En sanonut mitään.

Tuo joku tuli kylään. Piilotin virkkaukseni pöytälaatikkoon. Katselin huonettani. Pöytää, joka oli täynnä maaleja, pensseleitä, kyniä ja maalauspohjia. Takkaa, jonka päälle pinosin osan kangasvarastostani. Sänkyä, jonka alta tuijotti syyttävästi täpötäysi lankakori. Raollaan olevaa kaappia, jossa nätissä pinkassa olevat kankaat kannattelivat pari pussillista puolikkaita lankakeriä. Kirjahyllyjä, joissa kirjoja piti tilan loputtua asetella poikittain toisten päälle. Yöpöytää, joka pursusi keskeneräistä tekstiä. Novelleja, jotka kaipasivat viimeistelyä. Jumiutuneita kirjoituksia. Runoja, jotka syntyivät salamana. Vaatekaappia, jonka päällä makasi huilu. Nuottitelinettä ja laulunuotteja. Pöydälle unohtunutta jumppa-aikataulua.

"Hieman sekaisin", selitin tuolle jollekin. "Huoneeni siis. Istutaan keittiössä."

Istuimme keittiössä ja tuo joku sanoi, että sekin pitäisi tehdä, mutta miten sitä ehtisi. Niinpä niin. Miten sitä ehtisi.

Rakastamalla ehtii paljon. Rakastamalla juuri sitä, mihin ikinä alkaakin. Ja kun rakastaa tarpeeksi montaa asiaa, löytyy aikaa kaikelle niille. Myös niille keskeneräisille. 

Jostakin syystä en osannut sitä ääneen sanoa. Ja jotain muutakin jätin paljastamatta. Nimittäin sen, että pääsin haluamaani. Kitaratunneille kouluun. Kun vaihtoehtona oli piano, jonka hallitsen jo. Arvatkaa, kuinka odotan torstaita, jolloin koittaa ensimmäinen tuntini. Ihkaoma ja yksityinen. Ja täysin ilmainen. Pitäähän opettajan osata soittaa. Varmaankin.

Miettii Lara.

Jouduin laulutestiin. Astelin huoneeseen ja kiekaisin ikivihreän lastenlaulun. Ai miksikö? No siksi tietysti, että jos sen sanat ovat näin kauan pysyneet päässä, niin tuskin niitä laulaessakaan unohtaisin. Enkä unohtanutkaan. Mutta tuomion saan vasta ensi viikolla.

Mutta ruusuiseksi päivä muuttui mokoman testin jälkeen! Shoppailua ystävien kanssa. Makuuhuone täynnä uusia ihania sisustusvermeitä. Niinpä niin... Ajeltiin pari tuntia ja tyhjennettiin Ikeaa. Tietty.

Ja sitten vielä tämä. Kun kaikessa kiireessä tarkistan mailejani ja vilkaisen blogin samalla. Ennen mökille lähtöä. Niin mitäs näenkään! Mintzi on minua ihanaisesti muistanut. Kun menin arvaamaan oikein. Kerrankin!

Ensimmäistä kertaa minuakin onnisti! Arpajaisissa:)

Iloitsee kiireinen Lara.

Pidän siitä tunteesta, kun kaikki yhtäkkiä alkaakin soljua eteenpäin. Niin kuin joku olisi murtanut padon ja virta kieppuisi hurjemmin kuin koskaan. Kun kaikki pimentoon hukkuneet asiat ovatkin kirkkaita, ajatukset veitsenteräviä, huomiot osuvia.

Jotenkin siinä aina vain käy niin. Niin kuin tänäkin kesänä. Kun töissä tienasi liian vähän ja syksy näytti mustalta aukolta, johon kaikki hukkuu. Varsinkin minä.

Ja sitten tulikin se syksy ja tulikin uusi koulu vanhan rinnalle. Tuli ihania asioita. Uusia ystäviä ja taidetta joka puolelle. Tuli käsitöitä ja kuvataidetta. Tuli musiikkia ja sanataidetta. Tuli kirjaimia, jotka vain valuvat jostain ja ovat minut valinneet välikädeksi.

Ja tuli työpaikka. Jonka tänään allekirjoitin. Jotenkin taikamaisesti juuri oikean verran tunteja kuussa. Että jaksaa. Kahdenkin koulun rinnalla.

Virta vei. Ei siinä auta vastaan panna. Ja mikäpä on mennessä, kun ei tarvitse kuin soljua mukana.

Viime yön minä kirjoitin. En tiedä oliko se kuu vai mikä. Jokin minua valvotti ja sisältäni löytyi sanoja, joiden tiesin siellä olleen, mutta joita en aiemmin saanut ulos. Kirjoitin toimeentuloa itselleni. Sillä ilman rahaa ei selviä. Opiskelijakaan.

Tietääpi Lara.

Sumuisena aamuna,

minussa laulavat menneiden äänet, 

huokailee hiljaa tulevaisuus,

itkee ikuisuuden kaipuu. Aikojen hallinta.

Että jos voisin pysäyttää tämänkin hetken.

Tänään se alkoi. Kun kaksi vuotta on katsonut suoraa valkoista seinää, kalvosulkeisia ja tasapaksua viivaa liitutaululla, tuntui kaikki mahtavan upealta. Se, että oli luokka, jonka seinällä roikkui paletteja ja malliesineitä. Hyllyt täynnä sekalaista keramiikkaa ja torson alkuja. Pöydällinen pensseleitä ja kaikki pinnat suloisten maalitahrojen peitossa.

Oli valtava parvi, jolla saattoi seistä. Ja oli suuret ikkunat (kahden seinän kokoiset), joista valo pääsi sisään. Oli pöytä ja sen ympärillä me uudet opiskelijat. Kaikki erilaisia, ja kuitenkin niin kiinnostuneita samoista asioista.

Päivä lennähti. Lennähti sellaisella nopeudella, jolla se ei vielä koskaan ole opintojen parissa lentänyt. Istuin ja ihastelin. Sivupöydällä oli Michelangelon haastava patsaan alku. Katossa kohdespotteja. Koneella luki hauskasti "garfiikka".

Huomenna menen sinne taas. Istun päivän ja ihastun lisää. Aamun kuitenkin juoksen läpi vanhempia opintojani. Niitä, joista löysin kasapäin ongelmia, kun aloin tänään suorituksia tarkistaa. Että sellaista tänään.

Aamulla heräsin tapani mukaan AJOISSA. Kun lehti olikin vain läpyskä, eikä siinäkään mitään lukemisen arvoista, niin aikaahan jäi. Ainakin yhteen korttiin. Ristin sen hermojenlepytyskortiksi. Ja kuka se onkaan paras lepyttelijä? Annanpa sen siis jonain päivänä...äidilleni...

Lupailee Lara.

Niinpä. Muorihan sen tiivisti. Mitä sinä nyt, kun ei juhlia ole tulossa?

Ai etteikö ole. Vuosittain satoja synttäreitä. Häät tulevat aina aivan liian yllättäin. Ja entäpä kihlajaiset sitten? NE ne vasta yllätyksiä ovatkin.

Sain muorin pään täyteen ihmetystä. Kuulin sen melkein jupisevan itsekseen: "Mitäs se tuollaisia puhuu. Ettei vaan mitään äkkinäistä suunnittelisi. Tai ehkäpä sittenkin joku toinen..." Että nyt täällä odotellaan juhlia.

Ja kaikki alkoi siitä, että tein vain muutaman kortin. Muori ihastui numero kakkoseen. Itse pidän eniten numero kolmosesta.

Tässä ensimmäinen. Peruskortti. Kartonkia ja Sarah Kay:ta (rakastan niitä kuvia!). Palauttelin vuosikausia uinuneita askartelunäppejäni toimintakuntoon.

Toinen kortti oli muorin suosikki. Siinä kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni 3D-kuvaa. Kiva oli lopputulos. Täytyypä siis kokeilla vastakin.

Ja viimeisenä oma suosikkini. Tosin innokkaana kuvasin sitä ennen kuin lakalla kiinnitetyt napit olivat kuivuneet, joten pientä myöhemmin häviävää epäsiistiä lakkaa esiintyy vielä tuolla nappien seutuvilla! Tässäkin kortissa ihanaa Sarah Kayta, tänään Sinooperista hankittua (mitälie?)nauhaa ja nappeja kaapin pohjalta.

Seuraavaksi kerraksi lupaan:

1. Että annan korttien kuivua ennen kuvaamista
2. Laitan valaistuksen kuntoon ennen kuvaamista
3. Valitsen kuvakulman niin, etteivät kortit näytä noin vinoilta

Ihan takuulla.

Vannoopi Lara.

Ps. Huomenna alkaapi uusi koulu. Tähän asti on käyty pelkästään vanhaa. Valehtelisin, jos en väittäisi, että joku on perustanut mahani sisään perhosfarmin.

Löysinhän sen. Kameran. Joten saatte ihastella supersöpöjä vauvasukkia, jotka väkersin kasaan sukkasatoa ennakoiden. Malli oli niin mukava, että sukat pyörähtivät valmiiksi ihan hetkessä. Ja mallihan oli siis Anne Linnan. Tein ne kaapin kätköihin jääneestä akryylilangasta, mutta koska akryyli ei mitenkään kirkkaimpana tähtenä loista lankataivaalla, niin sama vauva saa myös astetta isommat, villasta tehdyt sukat! Nauha on viininpunaista organzaa.

Tänään sitten palkitsin itseni opiskelujen aloittamisesta suuntaamalla koululta Tiimariin. Harmi muuten, ettei Oulussa ole mitään kovinkaan kivaa askartelukauppaa, kun Tiimari ja Sinooperi on jo läpikotaisin koluttu. Kirjokas tietenkin löytyisi Haukiputaalta, mutta sinne on vaikeampi jo lähteä, kun auto täytyisi ruinailla isäukolta lainaan. Ja annetaan nyt Sinooperillekin tunnustusta. Onhan se kuitenkin aika kiva.

Tämän kasan kuitenkin ostin Tiimarista. Kiitos opiskelija-alennusten, hintaa jäi näille alle kympin! Kasasta löytyy siis kaikenlaisia korttivermeitä. Iki-ihania paperijuttuja, pikkuriikkisiä, kimaltelevia tähtikoristeita, kasapäin pieniä sydäntarroja, pari arkillista onnittelutekstejä ja (ah!) Sarah Kay -tarrakirja, jossa läjäpäin ihania tarroja. Että sellaisia korttiaineksia. Tosin näistä osa päätyy myös työn alla olevaan askartelulaatikko-projektiini, jonka visu tarkoitus on saada askartelukammiota siistimmäksi!

Ja vielä yksi kuva. Pakkohan se on nimittäin tunnustaa. Samalla haastan jokaisen lukijan siivoustalkoisiin. Ainakin, jos oma kasasi yhtään muistuttaa omaani!

Eli kaikki on paiskottu sikinsokin laatikoihin ja unohdettu sinne. Pahintahan tietenkin on, etteivät nuo laatikot enää sovi minnekään. Siksi ne saavat uuden päällysen: voinpahan sitten pitää niitä ylpeänä esillä. Ja samalla järjestän koko varastoni uuteen uskoon. Tässä siis ennen-kuva. Katsotaan, kuinka nopeaa saan aikaan jälkeen-kuvan.

Ongelmahan on siinä, että siivotessa löytää aina jotain kivaa ja jo unohtunutta. Sellaista, jota kertakaikkiaan on pakko käyttää juuri tällä hetkellä siihen ja siihen ufoutuneeseen työhön. Vaaditaan siis itsehillintää ja pitkää pinnaa. That's it. Kuvatkaahan tekin: Ennen ja jälkeen syyssiivouksen!

Kehottaa Lara.

Kesän jälkeen on aina vaikeaa palata koulun penkille. Avata kaapissa makuutetut kesäesseet ja alkaa päkertää. Lukea ison ihanan kesäkirjakasan jälkeen tiukkaa ja täsmällistä asiatekstiä, joka ei kiusallaankaan taivu pieneenkään huumorinvivahteeseen. Onneksi edes osa siitä on kuitenkin vetävästi kirjoitettua.

Päivän olen naputtanut. Yrittänyt saada yhtä kahdesta referoitavasta kirjasta käytyä läpi. Ja tulos? Noin kahdeksasosa tähän mennessä. Vannon pääseväni tänään vähintään puoleen väliin.

Ehkäpä hitauden vika on taktiikassa. Palkitsen itseni aina kymmenen sivun välein tutkimalla uutta nettikauppaa. Kukkarolle tämä ei tee hyvää. Mutta mielelle kyllä. Ja jaksamiselle. Takuulla.

Perjantai hurahti shoppaillessa. Kaverit ja kaupunki. Vaatteita ja kaupungin paras ravintola. Lämmin tunnelma. Ja eilen piilouduin sadepäivää mökille. Makasin sisällä ja luin 60-luvun viihdekirjaa. Ja opin vihdoin, mistä tulevat ne siirappiset lausahdukset, joilla viihdekirjoihin aina viitataan. Tähän asti olin nähnyt vain 2000-luvun tuotantoa, joka on tyystin erilaista.

Mutta juonenkäänteitä, dramatiikkaa, ylivietyä romanttisuutta. Ehkä niissä oli jopa jotain samaa kuin nykyviihteessä. Mutta hyvin vähän.

Siinä lukiessa neuloin pikkuiset vauvasukat loppuun Anne Linnan ohjeilla. Pujottelin vielä organzaanauhaa tuohon varteen ja ah. Ihanan söpöt. Laitan kuvan heti, kun löydän kameran jostakin. Aivan, luit oikein, löydän. Luoja yksin tietää, mihin sekin katosi. Kun se vasta eilen tökötti nätisti pianon päällä.

Vauvasukilla enteilin sukkasatoa. Ja huomasin, että onhan se sittenkin mukavaa. Neulominen! Minustakin! Puikkoja pidellessä kun voi jopa paremmin lukea kuin kanavatyön kanssa. Tosin ei se kovin kummoisesti onnistu.

Mutta. Seuraavan kerran saatte kuvallista postausta. Toivottavasti.

Lupailee Lara.

Minä näin sinut siellä.

Oli mustaa ja punaista eikä värejä silti ollenkaan.                                                                                       Maankuoresta kasvoi tiilimuuri, jonka läpi ei päässyt.                                                                                                          Lasisia seiniä.                                                                                                                                                                        Ja utua. Usvaa.                                                                                                                                                              Lumenmustaa höyryä, joka tunkee sieluun asti.

Minä näin sinut siellä. Näin, vaikken olisi halunnut nähdä.

Olit yksin ja tyhjyys kuiski.                                                                                                                                                        Puut elivät sinua todeksi ja aukio oli tyhjyyttä täysi.                                                                                                          Kivipaasi ja tummat lumpeet.                                                                                                                           Verenpunaiset kihokinlehdet.                                                                                                                                   Aamuinen pelko.

Pelko, joka asettui minuun.                                                                                                                                                       Eli päivän verran.                                                                                                                                                                  Hiipui vasta hiljalleen tummuvaan iltaan.

Jossakin Parkanon korvilla keikkuu pohjoista kohden juna, jonka kyydissä istuu pikkuriikkinen sisko. Pikkuriikkinen sisko on tosin kymmenisen senttiä minua pidempi ja ikäeroakin on vain vuosi ja puoli.

Iltapäivällä juna pysähtyy keltaisen puurakennuksen eteen ja pikkuriikkinen sisko nousee junan kyydistä innokkaana ja onnellisena. Minä olisin entistäkin onnellisempi, jos tietäisin, että hän viipyisi pidempään. Edes hetken.

Mutta jossakin vaiheessa tuli taitekohta. Tulivat kaksi erilaista tietä, molemmat mukavannäköisiä kulkea. Ja pikkuriikkisen siskon tie vain kääntyi hieman eri suuntaan, kulki mutkitellen kauemmas. Ja kuitenkin se pysytteli sillä tapaa niittyjen ja aukeiden paikkojen takana, että sieltä matkojenkin takaa pystyi heiluttamaan toiselle kuulumisia.

Ikävä on sellainen hassu juttu, jota ei toisinaan tunne ollenkaan. Ja sitten se iskee hampaansa sydämen reunaan ja nakertaa, nakertaa ja nakertaa.

Kun pikkuriikkinen sisko muutti pois, niin muutti samalla ihana ystävä. Ystävä, joka parikymmentä vuotta oli kulkenut rinnalla. Itkenyt, jos minä satutin jalkani. Nauranut, jos minä nauroin. Viis siitä, ettei hän tiennyt, että mille.

Mutta tänään hän on täällä taas. Illalla keskusta on täynnä. Kaupat valvovat lähelle puolta yötä. Keskelle kaupunkia avautuu taikamaa ja muotishow. Ja minä kuljen siellä pikkuriikkisen siskon vierellä. Taas hetken aikaa.

Selittää Lara.

Leikin ahkeraa. Nousin aamulla aikaisin ja kirjoitin puoleen päivään. Leivoin luvatut rullat ja kannoin laatikot. Lajittelin ne nätisti ja juoksin rinkiä koiran kanssa. Systeri vieraili. Juttelimme mukavia.

Lupauduin mukaan sukkasatoon. Ja aion saada valmiiksi ainakin ne yhdet. Sellaiset, jotka voi sitten lähettää Venäjälle. Se on vähimmäisvaatimus. Ja koska en tunnetusti ole kovin kärsivällinen neuloja, niin hankin juuri viidet vauvan sukka/tossu-ohjeet. Hehheh. Naurakaa vain. Kun aloitan ensimmäisiä ja hermostun kymmenen silmukan jälkeen niin kokeilen seuraavaa ohjetta. Helpoin voittakoon! Tai haastavin. Miten vain. Sellainen joka tapauksessa, jota minunkin hermot sietävät.

Se on muuten kumma homma, kuinka en saa neuleitani loppuun. (Paitsi ne yhdet säärystimet, jotka oli pakko tehdä, kun sisko tarvitsi niissä kiinni olevia puikkoja). Kuitenkin teen tuosta vain kanavatöitä, jotka vaativat jopa enemmän keskittymistä ja hermoilua. En jotenkin osaa upota neulomiseen. En sillä tavalla, että unohtaisin kaiken ympärillä olevan. Siten kuin unohdan kirjoittaessani, maalatessani, askarrelessani. Ja sitten kuitenkin virkkaaminen taas luonnistuu... Joten. Jep. Eipä siitä sen enempää.

Oletteko muuten lukeneet Betty Edwardsia? Jos ette, niin hankkikaa heti käsiinne. Ajatukset ovat niin herkullisia, että niitä kannattaa lukea jokaisen. Ja jos aikaa löytyy tarpeeksi, niin kehotan ihmeessä lukemaan kirjat kynän kanssa ja tekemään piirrustustehtävät ajan kanssa. Parasta, mihin olen aikoihin törmännyt!

Ja siinä samalla voi kehittää sitä itsehillintäänsä... Vaikka täytyy nolona tunnustaa, että minä hermostuin sen perhanan Picasson kanssa. En vieläkään tiedä miksi. Tunsin suunnatonta halua repiä kirja ja olisin repinytkin, jos se olisi a) ollut omani ja b) ollut hitusen halvempi. Mutta kokeilin toista kuvaa ja piirtelin ylösalaisin Tove Janssonin vanhoja luonnoksia. Hitto. Minusta olisi pitänyt tulla väärentäjä. Vaikka vielähän tässä tietenkin ehtisi...

Suunnittelee Lara.

Karkoitin aamun vihaista flunssaa istumalla peiton mutkassa kirjan ja koiran kanssa. Leena Lehtolainen vangitsee. Jonakin onnellisena päivänä on sen verran viisas ja vaikuttava teos, että sitä on mahdotonta laskea käsistään.

Mikä siinä muuten on, että kun saapuu loma, niin samantien iskee jokin tauti. Tai ainakin usein. Niin kuin nyt. Ja miten ehtisi viikon lomassa sairastamaan? Iskin vihaista flunssaa vasten paljon vihaisempana. Otin koiran ja suuntasin lenkille. Kävelin kauppaan ja kannoin ostokset kotiin. Siivosin ja järjestelin. Haravoin pois oksat, jotka putosivat pensasaidan tasoituksesta. Astelin sisään ja puhisin vieläkin kiukkua. Kannoin autotalliin vaatepakkauksia, jotka joku kauppias saapuu viikon kuluttua noutamaan.

Ja kurkkukipu lennähti jonnekin. Pois! Hihkuin riemusta ja menin saunaan. Arvaatte lopun... Nyt se on kaksi kertaa kipeämpi.

Voisin tietenkin sanoa, että mikä ihana tekosyy linnottautua huomenna sisään ja kirjoittaa koko päivä. Mikä ihana tekosyy jatkaa keskeneräistä kanavatyötä ja virkata yksi musta-valkoinen penaali. Mikä ihana tekosyy maalata loppuun se taulu, johon en ole pariin viikkoon koskenut.

Mutta etten pääsisi sitä kaikkea sanomaan, niin lupailin jo kaikenlaista. Kuten kavuta aamuvarhaisella ulos ja ullakolle. Kaivaa esiin kymmenen vuotta sitten pakatut vaatelaatikot ja lajitella ne kahteen kasaan. Lahjoitukseen ja poistoon. Ja jos oikein pinnistelen muistiani, niin taisin luvata myös sen, että illalla leikin kantoapua mökille vietäville huonekaluille. Lupasinpa myös leipoa sienirullia ja käyttää koiran. Ettei kenenkään toisen tarvitse.

That's it. Lomani. Ja silti jotenkin sairaalla tavalla onnistun nauttimaan siitä. Eihän minun tarvitse tehdä mitään aikataulutettuna. Omista tauluistaan kun voi aina luistaa... Edes hitusen verran...

Uskottelee Lara.

Siinäkö muka olet?

Juurihan puhalsin sinut sumuna pois,

lennätin leijana maailman sivu,

lähetin kirjeen mutkassa Aasiaan asti.

             Vai toivoinko vain,

             että olisit kaukana, kaukana poissa.

Siinäkö muka olet?

Astelet puhki kullalla kirjaillun lehtimaton,

tuntematon ystävä,

tuttu, joka lennähti pois. Palasi sitten.

           Tuskin tunnistin enää

Viimeinen päivä kioskityttönä. Istuin kiltisti iltapäivään, siivosin joutessani kaapit, kuurasin viitisen telinettä ja luutusin pintoja. Asiakkaiden laskentaan riittävät sormet. Ihan takuulla. Vuororaportti näytti miinusta.

Asiakaspalvelussa voi kerätä henkilöitä. Tarpeeksi hiljaisella, syrjäisellä kioskilla voi istua ja kirjoittaa. Tänään kirjoitin raakaversion laulun sanoista. Tai oikeastaan se vain tipahti kioskin katosta ja minä kirjoitin sen muistiin. Innoittajana ohi laahustava koulupoika. Avain kourassaan.

Ja sitten aloin miettiä kaikenlaisia asioita, joita opettajan harmi kyllä täytyy miettiä. Varmasti siinä oli Torey Haydenia. Uusinta suomennettua: Aavetyttöä. Sekä viime yönä lukemaani Leena Lehtolaista. Jonakin onnellisena päivänä.

Koteihin piiloutuu satoja salaisuuksia. Asioita, jotka lukitaan ovien taakse ja kätketään sinne. Kuiskattuja uhkauksia, huutoa, vihaa. Tapahtumia, joita ei täytyisi tapahtua. Ja minä mietin, että voinko minä joskus tulevaisuudessa tunnistaa, kun oppilaan kotona asiat menevät mullinmallin. Muistelen sitä lehtijuttua, jossa eräs opettaja oli kuvannut oppilaalleen avioeroa tuulenpesänä. Siten, että koivussa on pesä, mutta siellä ei asu enää muuta kuin se tuuli.

Mietin, miten minä osaan. Osaanko minä ensinnä tunnistaa avuntarpeen ja osaanko sitten auttaa. Saanko minä neuvoja opinnoissani sellaiseen. Opinko minä oikeastaan mitään, ennen kuin pääsen töissä oppimaan. Ja mitä jos minusta ei olekaan apua, vaikka tilanne olisi paha. Paha.

Vierailin ystävällä. Istuimme teekupin äärellä ja juttelimme kaikista asioista. Pitkästä aikaa. Ehkä hiljaisuus oli siksi täynnä sanoja ja kysymyksiä, jotka pyrkivät pinnalle. Mietin, että olemme aika kaukana nyt, vaikkakin niin lähellä. Kun toisen elämässä on tapahtunut äkkiä niin paljon. Kun sinne on hypännyt mukaan mies, jota itse en oikeastaan tunne. Kun en olekaan pysynyt mukana jokaisessa askeleessa. Kun aika on kiemurrellut ja kuljeskellut sillä tapaa ristiin, että kohtaamiset ovat jääneet lyhyiksi. Pinnaksi.

Ja sitten tulin kotiin. Kotiin tuli toinen ystävä. Otettiin toinen teehetki illalle. Ja puhuttiin asioista, jotka satuttavat. Ihmisistä, jotka satuttavat aivan kuin tahallaan. Harmi kyllä, sellaisia ihmisiä on liikaa. Mutta useimmiten he tekevät hallaa eniten itselleen.

Mietiskelee Lara.