torstai, 20. syyskuu 2007

Riittämättömyys

Tunnen sitä. Toisinaan. Vaikka jo yksi kerta tuntuu liian usealta. Se on tunne, joka liimautuu opettajaan heti, kun hän astuu sisään luokkaan ja jokin meneekin hassusti.

Tai ei oikeastaan jokin. Sillä jokin voi merkata mitä vain, mutta minä puhun oppilaista. Puhun niistä ensimmäisistä päivistä uudessa luokassa, kun kaikki vain etenee omalla painollaan ja jokainen hakee vielä paikkaansa. Ja useimmissa luokissa on ainakin yksi, joka kokeilee kaikki keinot, ennen kuin ymmärtää, että opettajalla on tietty auktoriteetti. Harmittavaa on se, että tuo yksi vetää mukanaan usein joukon muita.

Pari päivää sitten istuin bussissa ohi kotipysäkin. Liikennevaloissa havahduin ja painoin nappia. Ajatus pyöri päässäni, mutta en saanut siitä kunnollista otetta. Takana oli ensimmäinen tunti uudessa ryhmässä. Ehkä hitusen verran liian suuressa ryhmässä, johon mahtui kaksi erityistä huomiota vaativaa. Toinen heistä persoona, joka hyppi silmille. Vain viedäkseen huomion ja keskipisteen. Vain pyörittääkseen muita oppilaita mielensä mukaan. Vain monien monituisten tietämättömien syiden takia. Ehkä jopa silkasta ärsyttämisen tahdosta.

Olisihan minun pitänyt tietää. Olisi pitänyt tietää, etten ole yksin. Riittämättömyys. Se vain on sellainen tunne, joka nousee jostain sisältä ja jäytää hetken. Ja kun se iskee päälle, sitä kuvittelee olevansa yksin tuon asian kanssa. Aivan kuin kukaan muu ei muka tietäisi.

Sattui sitten että seuraavana iltana istuin erään opettajan kanssa samojen renkaiden varassa. Ajelimme lyhyen matkaa ja pysähdyimme sitten pihaan. Taivas oli pikimusta. Pilvet olivat tehneet sen eteen sumuisen verhon, jonka läpi ei nähnyt.

Varmaan tuo pimeys auttoi minua tunnustamaan. Että tunsin sellaista. Että miten jaksan ja pärjään. Pystynkö tähän?

Ja sitten kuulin tuon toisen suusta ajatuksia, jotka olivat minunkin korvieni välissä. Aivan kuin joku olisi vuotanut minun tunteitani ulos. Tuntui ihmeelliseltä. Ettenkö olekaan ainoa? Ja kun tuota toista olen vielä salaa ihaillut. Epäillyt, että hän saa auktoriteettiaseman vain astumalla luokkaan sisään. Ja minun pitää se hankkia. Joka ryhmässä se ottaa alusta oman aikansa.

Ja sain neuvojakin. Kultaakin kalliimpia. Jotain, mitä en ollut tajunnut ajatellakaan. Kallein niistä oli yksinkertaisin: miettisit itseäsi ulkoapäin. Että pitäisi katsoa tilannetta kaukaa ja miettiä, miten opettajan siinä kuuluu toimia.

Se auttaa. Suosittelen. Lämpimästi.

Hymyilee, Lara.

sunnuntai, 16. syyskuu 2007

Turha taidekasvattaja?

Aina löytyy joku, joka sanoo, että ei. Puhun nyt siitä, mistä lupailin jo kauan sitten. Ajatuksista, jotka pyörivät mielessäni, eivätkä jätä minua rauhaan.

Miksikö? Minäpä kerron. Ymmärrät ehkä, kun kuvittelet, että kyse on kutakuinkin tilanteesta, jossa joka toinen ihminen sanoisi sinulle nuo rassaavat sanat: "työsi on turhaa".

Ei. En puhu luokanopettajan työstä, vaikka siitäkin saa samanlaisia kommentteja kuulla. Harvoin tosin. Puhun taideopettajan työstä. Siitä, kuinka ihmiset sanovat, että taidetta ei voi opettaa. Joku vain sattuu olemaan lahjakas. Joku osaa laulaa, toinen piirtää ja yksi kirjoittaa kuin Runeberg.

Jos olisin rikkaampi, ostaisin läjäpäin Betty Edwardsia huoneeni nurkkaan. Jakelisin ilmaiskappaleita aina, kun joku erehtyy minulle sanomaan tällaista. Minä nimittäin ajattelen toisin. Puhiskaa vain siellä, että pikkuinen, mistään tietämätön lapsiraukka. Ehkä olen sellainen, mutta puhisen silti takaisin.

Olen opettanut taidetta ensimmäisen kerran viidentoista ikäisenä. Kirjoittamista nimittäin. Tällä viikolla aloitan uuden kerhon. Sanataidekerhon. Ja uskon vakaasti, että taidetta voi ja pitää opettaa.

En sano, etteikö olisi totta se, että joku on lahjakas. Mutta sanon, että jokainen lapsi on luonnostaan luova ja kokeilunhaluinen. Kyse on vain siitä, että löytää tiettyjä työkaluja ja ennen kaikkea löytää itsensä. Oppii näkemään ja tarkkailemaan. Oppii sanomaan ulos sen, mitä sydän haluaa sanoa. Piirtää, askartelee tai kirjoittaa. Mitä vain. Mutta tekee. Se on avainsana. Tekeminen. Sillä tekemään oppii vain tekemällä. Ilmaisemaan vain ilmaisemalla.

Näin pikkuisen verran puhinaa alkupalaksi.

Kertailee, Lara.

tiistai, 11. syyskuu 2007

Valvottu

Mietin, että tiesikö sen sittenkin joku ennen minua. Miksi säilytin kivojen tuntien aiheita vuosikausia laatikossani ja kokosin kokonaisen arkullisen kaikenlaista alakoulukamaa. Sellaista, josta moni opettaja maksaisi yhden kesälomansa.

Mietin, että miksi minut valittiin oppimaan opettajaksi. Kun kokeissa oli monta valmiimpaa. Monta sellaista, jonka aatokset ja ideat kuullostivat kirkkailta kuin helminauha. Monta monituista, joiden kirkkain johtotähti oli koko elämän ollut ammatti karttakepin päässä.

Ja minä kun päätin vasta viime keväänä. Vaikkakin se päätös oli vahva. Sellaista sorttia, että kipustelin ja kapustelin hetken aikaa ja päätin sitten, että joko pääsen tai kuolen. Ei siis ihan konkreettisesti, mutta ainakin hetkeksi aikaa. Semmoinen aatteellinen kuolema. Hetken masennuskausi ja synkistelyfiilis, kun elämässä ei olekaan muuta näkyvissä kuin pitkä jakso pimeyttä.

Ihmettelen, että oliko otsassani jonkinlainen leima. "Potentiaalia." "Helposti muokattavaa maaperää." "Luulee tietävänsä - otetaan siis luulot pois."

Johonkin he nimittäin tarttuivat. Ja yhtäkkiä olin sisällä koulussa. Kuljin viikon ajan ja aloin miettiä, että miksi minusta tulee opettaja. Haluan sitä noin niin kuin aatteellisella tasolla jossakin hyvin syvällä sisimmässäni. Se on sydämen asia. Kutsumusammatti ja halu tehdä.

Mutta mitä muuta se on? Se on elinikäinen BigBrother. Sata silmäparia selässä. Eikä ainoastaan töissä, vaan myös vapaa-ajalla. Miten opettajan pitää käyttäytyä?

Ehkäpä saan muutamiin kysymyksiin vastauksen joskus. Kaikkiin tuskin koskaan, sillä pääni täyttyy aina uusista kysymyksistä edellisten mentyä.

Mutta nyt minulla on uusi ilon aihe. Mukava työpaikka. Missäpä muualla kuin lasten parissa.

Ja tänäiltana on ensimmäinen vuoro. Tosin olen aiemminkin tehnyt keikkoja samassa työssä. Mutta nyt olen osa-aikaisena kuukausipalkalla.

Että niin.

Tuumaa Lara.

maanantai, 10. syyskuu 2007

Uudistuksia

Tein sitten uudenmallisen ratkaisun. Kun tajusin, millainen sillisalaatti blogistani oli pikkuhiljaa kehkeytymässä. Asettelin sen uuteen uskoon: Katkaisin keskeltä kahtia ja siirsin neulomishommat, askartelut ja muut sellaiset Karmiiniin.

Tällä puolella jatkan opettajuudella. Jatkan taiteella ja kirjoittamisella. Eli tylsiä tekstejä lähinnä itselleni. Joskus harvoin myös jollekin muulle.

Mutta nyt aika valuu pikavauhtia kellon alla lojuvaan roskakoriin. Pakko on mennä ja heilutella blogioven raosta. Kyllä minä vielä ajatuksiani teille paljastan. Vaikka ette haluaisikaan kuulla!

Uhkaa Lara.

sunnuntai, 9. syyskuu 2007

Paketti-iloa monta kiloa!

Menihän se nopeaa. Opintomatka ja heti päälle mökkiviikonloppu. Meni niin nopeaa, että perjantaina ehti käväistä ainoastaan vaihtamassa valmiiksi pakattua kassia kotosalla.

Onneksi isäukko tiesi, että kiire tässä on. Lupasi siis hakea minut yliopistolta ja kuskailla kotiin. Ja fiksuna oli tajunnut ottaa mukaan postista saapuneen lappusen. Paketti! Hihii!

Kesän lapsi se minua muisti. Kun ovela olin ja arvasin oikein. Vahingossa. Sain niin ihanan paketin, että iloa siitä riittää vielä pitkäksi aikaa. Katsokaa vaikka!

886652.jpg

Ihanaa lankaa! Aivan upean väristä. Sopii juurikin syksyyn ja omaan, murrettuun, lempiväri karttaani. Ah. Rakastuin siihen niin, että esittelin sitä ympäri taloa. Ja vain paljastaa, että olisi kelvannut monelle muullekin kuin minulle! Mutta itselleni siitä teen jotain. Jotain lämmintä talven varalle!

Kesän lapsi oli kasannut ihanan runsaan paketin. Ihmeissäni sieltä nostelin esiin ihania asioita, ja ihmettelin, että tämäkin vielä! Lehti lähti mökille mukaan. Luin sen kahteen kertaan lävitse ja löysin useita, useita ihania malleja. Ensimmäisenä kokeilen noita salomoninsolmuja, kun ne on kerrankin ihanan selvästi kuvattu! Tuoksupussi on niin kaunis, että sen haluan ripustaa jotenkin näkyvälle paikalle. Ja Royal. Juuri sitä tummaa suklaata, joka maistuu syksyisen kahvikupposen kanssa taivaalliselle. Taisipa Kesän lapsikin tämän tietää.

Näin ihanaa pakettia piti teille heti esitellä. Illalla raapustelen enemmän ajatuksiani. Opintomatkalla syntyneitä. Että mitä onkaan opettajuus... Ja entä taide sitten. Voiko sitä edes opettaa?

Lupailee Lara.